Tuttuja ja kavereita
Nurmeksen takaranta tunnettiin hämmentävän kauniina jo tuohon aikaan.
Ilmastonmuutosta ei ollut keksitty, eikä rehevöitymisestäkään tiedetty. Vaalea
hiekkaranta laskeutui matalan lahden pohjaan puhtaana ja pienistä
hiekka-aalloista kiharana pintana. Iltaisin aurinko painui aavaan mereen, ja
hyvällä onnella vielä välkäytti vihreätä aivan viimeiseksi. Täydellinen paikka
pitää partioleiri.
Me kaivoimme pienen mutta puolitoista metriä syvän kuopan ja hautasimme siihen
Lassen niin, että vain pää jäi näkyviin. Kesän ruskettama hymynaama ja
hiekanvaaleat hiukset näyttivät tosi hauskoilta keskellä lentopallokenttää,
joka oli leirin ajaksi laitettu. Piitsvolleytä siis ennen kuin sellaisesta oli
vielä kuultukaan. Mutta Lassen kaivoimme ensin ylös.
Seuraavana päivänä muutaman kalamiehen paatti ui poukaman laidalle turskaa
täynnä. Satoja kilon tai parin partapäitä muljui miesten paljaissa jaloissa
kuin Pietarilla sinä yhtenä päivänä. Suolapulssi kuulemma oli töninyt turskat
Tanskan salmista tänne saakka, ja kalaa oli enemmän kuin kukaan jaksaisi
perata.
Sinä iltana söimme pelkkää nuotiolla paistettua turskaa, mutta poikajoukon
litteisiin mahoihin ei paljoa mahtunut.
Ja aurinko laski mereen.
Vähän siellä päin, saman suuren saaren kaakkoisessa kulmassa pidettiin leiriä
joskus talvellakin. Pakkasta oli penteleesti, mutta kunnolla oli jäätäkin.
Siinä kohtaa tavallisen rantalepikon takana kasvoi venkuraa ja kitukasvuista
katajaa. Vaikka ainahan saariston kataja on kitukasvuista.
Kävimme jokainen sahaamassa itsellemme tyvipäästään käyrän puukepin, ja niitä
kun puukolla silotteli, valmiit jääpallomailat oli tehty. Ne katajapuskat olisivat
varmaan olleet rauhoitettuja, mutta onneksi ei tullut mieleen, ja yhä vieläkin
paikka on niitä täynnä. Viihtyvät varmaan, ja niin viihdyimme mekin.
Tossukiekon pelaaminen sadantuhannen neliökilometrin kokoisella sileällä jääkentällä
ei loppunut siihen, että koivunrangasta sahattu peliväline halkesi. Eikä
siihen, että auringon talvinen työvuoro loppui lyhyenä, ja kuu nousi.
Aamuyöllä teltan kamiinalle kelpasi tuore katajakin, kunhan se oli ensin saanut
maistaa jotain kuivempaa.
Kerran syksyllä lähdimme kolmestaan vesille iltaa vasten veneellä, jolle
Karvatti-saari oli lainannut nimensä. Oli meillä toinenkin, Queen Edward (isä
toivoi poikaa), mutta se oli muovinen soutuvene. Tämä taas oli puinen ja
merikelpoinen, partaaltaan ketka keskihytillinen, joka oli nähnyt kaikki kelit.
Nyt oli leppeää. Vanhaa aaltoa pukkasi jostain saarten välistä, mutta muuten ei
kummempaa. Jäimme pohjoisen laivaväylän vierelle ilman ankkuria kellumaan ja
keittelemään.
Olin vasta vähän aikaa sitten löytänyt haudutetun teen ihanuudet, mutta siinä
suhteessa olin yksin. Timon mielestä teepussin tarkoitus oli tuoda kuumaan
veteen väriä, ja Jukka vastusti haudutettua teetä periaatteesta. Mutta nyt
haudutettiin. Olisiko ollut Siniset huulet tai Keisarin jalkavaimo, mutta joku
jalo ja eksoottinen aromi joka tapauksessa.
Jukka maistoi ensimmäisenä ja yritti hillitä itsensä. Pitkään se onnistuikin,
mutta sitten pato murtui, ja tee haukuttiin karjumalla aivan hirveäksi.
Tunsin miehen ja maistoin tyynesti, jotta voisin oikoa vanhakantaista ja
varhain luutunutta nuoren miehen mieltä. Ja kas. Tuttu maku tervehti minuakin.
Sinol, saamari, sehän se oli! Joku edellinen vatipää oli jättänyt tenttuisen
polttimen paljaana kierimään retkikeittimen kattilaan.
Pullakin jäi syömättä.
Loistava saaristo. Kaupungista on alle kymmenen kilometriä matkaa viimeiselle
saarelle ja sen majakalle, ja samanlevyiselle kaistaleelle mahtuu kaikki muukin
mielenkiintoinen juuri tällä kohtaa rannikkoa.
Kylmäpihlajan majakalle tuli vuosien mittaan mentyä aivan kaikilla
mahdollisilla vehkeillä, mutta nyt oli parasta kävellä. Toiveissa nimittäin
oli, että pääsisi rahtilaivalla takaisin.
Jää kantoi hyvin, ja koska en tällä kertaa meinannut nukkua lumessa,
tavaraakaan ei tarvinnut hirveästi. Kaksi kameraa vain ja vaatetta kunnolla.
Täällä jäät saavat tehdä mitä huvittaa. Kun tuuli painaa suurelta selältä, voi
sopivassa paikassa itse seurata röykkiöiden muodostumista matalikkojen päälle
kymmenenkin metrin korkuisiksi. Keväämmällä jääkasoihin syöpyy yöpymiskelpoisia
onkaloita, joiden katot ovat kuin tippukiviluolassa, ja kaikenlaisia kiteitä
voi löytyä.
Nyt avovesi oli loiskinut tammikuulle asti ja nuoleskellut uloimpien luotojen
reunat mukavasti jäähän. Hienoja jäävalleja riitti kaikennäköisiä, ja harmaan
päivän musta vesi möllötti tyynenä niiden vierellä.
Majakan torni tarjosi nyt kivisen kammarinsa yövieraan lepopaikaksi, mutta
prismojen hurina pään päällä, dieselgeneraattorin etäinen sätkätys ja
luotsiveneen kirkkaat lähestymisvalot olivat aisteille liian mielenkiintoisia
ärsykkeitä, jotta uni olisi kunnolla tullut. Eikä sen ollut niin väliksikään.
Tuttu kutterikuski kävi aamuyöstä huikkaamassa ovelta, että nyt alas ja kyytiin.
Hetkeä myöhemmin rahtilaivan köysitikkailla reppu selässä jännitti aivan
älyttömästi. Miten ihmeessä tässä pärjää silloin, kun kutteri jyystää laivan
kyljessä ylös alas keskellä pahinta myräkkää, ja tikkaissa on jäätä.
Komentosillalla sain kahvikupin käteen. Paperitehtaan ja telakoitten valot
kasvoivat vähitellen suuremmiksi. En ollut ikinä katsonut tuota tuttua maisemaa
tästä kulmasta.
Pohjoisväylän reunamilla Valkkikarin hujakoilla tapahtui eräänä talvena
kamalia.
Olin ollut Soldatklopin vierellä pari päivää sitten, ja siihen kohtaan loppui
kiinteä jääkansi. Kaikkialla lännessä aaltoili hyhmeä avomeri, jonka pinnan
piti rauhallisena lautasen kokoisiksi murtunut ohut jääpeite. Nyt se oli
kovettunut napakassa pakkasessa uudestaan pannukakkujääksi, jolle ei vielä
viitsinyt kävellen lähteä. Jäimme tyttöystävän kanssa kiintojään puolelle
saaren rantaan kahville.
Pohjoista reittiä pitkin ei ollut laiva mennyt muutamaan päivään, ja väylä olikin
usein ummessa. Nyt siellä päin, vähän etelään meistä, ajoi auto avomerta kohti.
Ilman kiikariakin hahmotti, että se oli elämää nähnyt maasturi, jonka ratissa
varmaankin tiedettiin, mitä oltiin tekemässä. Ja sinne se hävisi länteen.
Seuraavan päivän sanomalehdessä kerrottiin, että mies oli ajanut jäihin.
Naisystävä oli noussut kyydistä, ja mies jäi yrittämään autonrenkaita takaisin
pitävän jään puolelle. Ja siinä naisen silmien alla auto vajosi syvyyksiin mies
mukanaan. Tuttu kaveri kaiken lisäksi.
Santkarin pooki seisoo pari kilometriä Rihtniemen nokasta merelle. Valoton
puutorni on vartioinut väylää jo pitkän matkaa toista sataa vuotta, ja kaikki
tietävät Santkarin. Pieni luoto keskellä karikkoja ja ristiaallokkoa. Läheskään
joka päivä sinne ei olekaan asiaa, mutta hyvällä säällä ja sopivalla kalustolla
on vaikea kuvitella parempaa paikkaa olla.
Jukan kanssa menimme sillä kertaa merikajakeilla. Sellainen on helppo vetää
punaruskealle haurumatolle ja kantaa siitä keskemmälle.
Sisältä onttoon puutorniin kiersi laitoja myöten portaikko, mutta alimmat
kerrokset oli joko otettu pois tai poltettu.
Ylös pääsi silti, kun viitsi nähdä hiukan vaivaa, ja ylätasanteelta oli
hauska laskeutua kiipeilyköydellä ja valjailla, kun pookin keskellä ei ole
mitään.
Lohenpuolikas naulattiin veistetyillä puutapeilla ajopuiseen laudanpätkään
sillä aikaa, kun nuotio keräsi kierroksia. Valkoviini aukesi, kypsä kala sai
sitruunapippurinsa, ja nuotio paloi rauhassa loppuun.
Yöksi kiipesimme nukkumaan pookin toppiin. Varovasti.
Sitten työ kutsui pois näiltä rakkailta rannoilta. Viimeisenä iltana lähdin
yksin merelle hiukan kiikkerällä kajakilla, joka oli tarkoitettu
kuntolenkeille. Tämä kyllä kävi sellaisesta. Lenkkejä oli vedetty varastoon, ja
vesi oli tyyntä ja lämmintä.
Kajakki ei paljon pyydä. Se kulkee helposti ja vaatii vettä vain vaaksan
verran. Mutta melapa käy syvemmällä. Kun puikkelehtii sieltä mistä on
mukavinta, pienten luotojen läheltä ja ahtaista väleistä, joskus mela kolahtaa
pohjaan, ja tasapaino menee.
Veri kiersi kuitenkin jo sen verran hyvin, ettei kaatuminen edes harmittanut,
ja hetken päästä matka jatkui tyhjennetyllä vehkeellä heinäkuun hämärissä.
Sattumanvarainen reitti vei lähemmäs rakennettua rantaa, jossa kaupunki oli
levittäytynyt niin pitkälle kuin meri salli tulla. Talojen ikkunat antoivat
länteen, ja silloin ne näyttävät menneen päivän oranssissa hehkussa lähes
kauniilta.
Rannimmaisena oli rivitalo, ja sen päätyhuoneistossa oli juhlat. Pihalla
syötiin, juotiin ja laulettiin. Ja millä tavalla! Ammattilaulajien porukka tai
tosiharrastajien seurue selvästikin veteli operettisävelmiä kaikissa äänissä ja
palkeiden täydeltä.
Pysähdyin ja otin melalla tukea rannan ruohikosta. Ketään ei puskien takaa
erottanut kunnolla, mutta ällistyttävän kotikonsertin ääni kiiri pitkin tyyntä vedenpintaa
ja kaislikkoja.
Jos tällaista tapahtuisi elokuvassa, se ei olisi edes uskottavaa. Mutta niin
kelluskeli mies musiikin keskellä ja mietti, miten täältä ikinä voi lähteä
minnekään.