Kirjoituskilpailun satoa: Meren selässä elän

MEREN SELÄSSÄ ELÄN

Antti Väre

Iän karttuessa ovat upean Selkämeremme ja oman kotisaaristomme esteettiset puolet tulleet tärkeämmiksi. Enää en mieti sinne hiljalleen puksutellessani, että mistähän ne pulskimmat heinurit aamulla löytyvät tai mitenkähän pääsisi kulkemaan hieman nopsemmin. Merikarvialais-mallisella puupaatilla ja Bernhard-koneella pääsee puolessatoista tunnissa perille ja siinä sivussa on aikaa silmäillä luontoa ja nauttia merellisistä näkymistä ja aistihavainnoista. Aikaa on ihailla meren selällä, miten maapallon pyöreyden voi todeta kaareutuvasta horisontista ja kuinka luodot “kummaavat” eli kangastuksina nousevat taivaalle alassuin. Meri on myös joka päivä erilainen. Valaistus ja säätila luovat sille uudet värit ja luonteen joka kerta, kun aalloilla matkaa tekee.

Äitini muisteli äskettäin suvea 1965, kun ensi kertaa keinuin meren aalloilla. Olimme isäni putput-paatissa matkalla Ouran saaristoon, rakenteilla olevalle mökillemme. Minut oli pakattu tiiviisti koppaan vällyjen alle, etten vain saisi vetoa ja merivettä päälleni. Aprikoin, lieneekö meren kohina jo tuolloin iskostunut päähäni pysyvästi.  Toinen syy rakkauteeni merimaailmaan  juontuu varmasti äitini puolelta, kuin verenperintönä.  Hän syntyi 87 vuotta sitten Bergholman eli täkäläisittäin Päriholman kivikkoisen saareen Merikarvian ja nykyisen Porin rajalla. Luodon kasvattina äiti pääsi jo teini-ikäisenä veljiensä omistamaan Anna-halkokaljaasiin kokiksi ja jopa ruoriin seilaamaan Selkämerta ja Pohjanlahtea ristiin rastiin. 

Perheeseemme ei uutta venettä hankittu vanhan hajottua ja isäni mökki-innostus lopahti. Paluuni tuohon karuun, mutta kolkon kauniiseen saariluontoon tuli ajankohtaiseksi vasta vuosikymmen myöhemmin, mutta epäonneksi isäni ehti myydä komean kalliosaaren mökkitontteineen.  Vietin siellä vielä vuoden 1974 juhannuksen  ollessani yhdentoista. Epämieluisana se viikonloppu mieleen jäi, koska olimme sinne siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa menneet vanhan kalastajan mukana rääkipaatilla, eikä takaisin päästy muulla kuin samalla sovitulla kyydillä.  Sattui niin, että nuoripari kai aikoi osin lemmellä kuitata eväspuolen ja mukaan oli tullut vain pari leipää ja pieni voirasia. Yritimme hengenpitimiksi onkia ruokamme rantakiviltä. Ensin piti kalastaa kivinilkkoja ja kymmenpiikkejä syötiksi.  Me kolme Robinson Crusoeta pyydystimme muutaman ahvenenkörrin,  mutta pahaksi onneksi sain ruodon kurkkuuni ja se haittasi viimeisen yön uinailua aika lailla. Aamulla se jotenkin irtosi ja kotiinkin lopulta päästiin, äidin ruokien ääreen.

Yläasteella tapasin pari pojankossia, jotka olivat jo tuttuja Ouran-kävijöitä ja heillä oli paatit ja vehkeet. Koko 80-luvun alun vietimme viikonloput Ouran mökeillä ja viikejä, sunteja sekä luotoja koluten - aina jäittenlähdöstä niiden tuloon. Haahkan- ja sorsanmetsästys autioilla ulkoluodoilla oli jännittävää puuhaa, vaikka joskus jouduttiin miltei käsikopelolla luovimaan pois hernerokkasumussa. Koskaan emme haavereita kärsineet, emmekä laidan yli pudonneet.

Kesäaika meni lähinnä huviajellen mökiltä toiselle ja muiden nuorten kanssa ilakoiden. Provianttia saatiin aina jostakin, kun kalasoppaa oli monesti tarjolla iso kattilallinen; olihan väkeäkin joskus parisenkymmentä koolla. Isoja,  kymmenkiloisia lohia sai silloin tällöin kalastajilta suoraan paatista ja keitettinpä joskus haahkan- tai värtynmunia pahempaan nälkään.

Paljon on täälläpäin porattu merimetsoista ja niiden tuhoamista luodoista. Liika on liikaa ja tottahan niiden rajuun rajoittamiseen on ryhdyttävä, jos tulevat liian runsaslukuisiksi. Nyt Merikarvian edustalla liitelee monisatapäisiä skarvilauttoja, mutta ensimmäisen mustankomean linnun havaitsin joskus 80-luvun alkuvuosina sorsastusreissulla, kun kaverini tärskäytti sellaisen alas Stakin saaren takarannalla. Harvinaisia ne tuolloin olivat,  ehkä jopa rauhoitettuja.

Merikotkakin tuolloin oli rariteetti ja nyt ne on saatu tänne pesimään monivuotisen rauhoituksen ja talviruokinnan avulla. Muistan Pookikarissa lojuneet sianruhot, joilla kotkia evästettiin. Luontokuvaajat näpsivät aterioivista linnuista kuviaan puisen pookin sisällä istuen.

Ouran kivinen kauneus ja luonnon monimuotoisuus ottaa ja vie mukanaan. Se on kuin paljon puhuttu lapinhulluus. Luotojen sokkeloisuus ja toisaalta saarten takana avautuva aava Pohjanlahti ovat melkoinen kontrasti. Länteenpäin mentäessä vastaan tulee kungariket Sverige, mutta etelässä siintävät Porin Tahkoluodon voimalaitos ja Reposaaren tuulivipperät.

Joskus voi Stakin uloimmalta mäeltä nähdä, kuinka Otamon kalkkilouhoksen tornin valo tuijottaa itähorisontissa. Pohjoiseen tiiraillessa erottuu Yttergrundin punavalkoinen majakka Kristiinankaupungin puolella.

Botaniikasta kiinnostuneet löytävät Ouran luodoilta ja isommista saarista kosolti tutkittavaa ja kasvimaailman harvinaisuuksia. Eläinmaailma on lähinnä lintusellaista, tosin kalastajien harmiksi ovat ilmestyneet ahnaat ja pelkäämättömät hylkeet. Itse olen nähnyt vain yhden ja sekin nosti päätään kunnan venesatamassa; viiden metrin päässä se sukelsi, kun olin sitä hälytetty kuvaamaan.

Ihminen on pieni olento ja kun seisoo pauhaavan avomeren äärellä paljaalla kalliolla, naama vasten 30 metrin sekuntivauhtia ploosaavaa tuulta, sen aistii joka solullaan ja silloin tuntee elävänsä. Suolaiset pärskeet päin pläsiä vain tehostavat vaikutelmaa. Siinä kokee kuin puhdistuvansa, ei tarvitse murehtia maailmaa eikä arjen ankeutta. On vain luonto ja ihminen itse sen pikkuruisena osana.

Edesmennyt professori ja Merikarvian poika Arvo Salo määritteli asian sanoen “Oura on sielua liki”. Sen allekirjoitan, koska tahansa.